Voiko tätä edes otsikoida?

Hyvää sunnuntai-iltaa kaikille! Mun täytyy nyt kehua itseäni, siis ruuan tiimoilta! Mulla on aivan älyttömästi vähentynyt herkuttelu ja mun ei hirveesti enää edes tee mieli herkkuja, jotenkin se himo makeaa ja siitä saatu mielihyvä on kadonnut. Tänä viikonloppuna tein poikkeuksen; ostin pitkästä aikaa karkkipussin! Sitten kun olin syönyt sen, niin siitä ennen saamani mielihyvä oli jossain missä lie. Tää on siis mulle erittäin hieno uutinen siinä mielessä, että oon oikeesti tosi herkkuhiiri. Nykyisin syöminen perustuu enemmän nälän tyydyttämiseen, kuten sen kuuluisi ollakin. Tuntuu vaan tosi kivalta, että olen alkanut irtautumaan herkuista ja olen samassa huomannut syöväni muutenkin terveellisesti..tätäkö tää sinkkuus tekee? Mä itse veikkaan, että tässä on sinkkuuden ja mun masennuslääkkeiden jonkin tason yhdistelmä, koska toi nykyinen lääkitys vähentää mun ruokahaluja. Oon reippaasti käynyt salilla tämän viikon aikana ja saanut paljon energiaa liikunnasta. Yhden asian olen päättänyt laihdutuksen suhteen; lopetan ainaisen laihduttamisen ja haluan olla tyytyväinen itseeni tälläisenä kuin olen. Jos satun laihtumaan, niin se on plussaa! Eikö olekin hyvä päätös? :)

Nostalgiassa

Aika nostalginen viikonloppu takana. Oltiin perheen kesken raflassa syömässä ja sen jälkeen käytiin katsomassa vuonna 85, joka ylitti mun odotukset! Mun teki koko ajan mieli vaan laulaa mukana, koska oli sen verran svengaavaa musiikkia. Mä itse olen syntynyt vasta 90-luvulla, joten pääsin nyt perheen nuorimpana käymään siellä olkatoppausten vuosikymmenellä. Ollaan kotona aina kuunneltu just eppu normaalia ja muita vanhoja suomiklassikoita, joten biisit herätti tosi paljon muistoja, hyviä sellaisia. Kaikki maailman kännykät ja netit on niin arkipäivää, että on alkanut unohtua se aika, jolloin näitä ei vielä ollut käytössä suuremmin. Kuinka silloin pärjättiin? Ihan hienosti voisin sanoa, mutta ei enää. Uskomattomia tarpeita ihmisille on syntynyt vuosikymmenten saatossa. Mutta voi kaipaan joskus niitä vanhoja aikoja ja sitä musiikkia. Ehkä kuitenkin aika myös kultaa muistot.

Mä oon oikeesti koko viikonlopun syönyt ja herkutellut niin paljon, ettei mun tarvis enää vuoteen syödä. Äidin helmoissa on tää viikonloppu mennyt ja sukulaisia nähty. Tosi kivan naamion löysin neljällä eurolla huomisia yliopiston sitsejä varten. Odotan niitä todellakin innoissani! Ostin sitä varten punaista huulipunaakin, jollaista mulla ei oo ikinä ollut! Uusi alku, uudet kujeet. Miksipä ei uutta huulupunaakin?

Puristus

Perjantaina tukka nättinä sain aloittaa tämän elämän taipaleeni yksin. Kaverin luona meni ilta ja lähdin aamuyöstä duuniin. Eipä hirveesti ehtinyt nukkua, mutta ei se haittaa. Duunipäivä meni kivasti ja sain paljon nauraa. Samanaikaisesti sydämeeni vain sattuu. En pysty olemaan enää täällä saman katon alla eksäni kanssa, eikä oloa paranna se, että yhteiset kaverimme ovat ottaneet tietyn puolen. Se ei vain tunnu kovinkaan reilulta. Kurjaa, että kaverit näkevät mut yksin pahana ja ex-poikaystävä kerää kaikki sympatiat. Onkohan nämä taas niitä elämäntilanteita, joissa karsiutuu ne oikeasti hyvät ystävät? Onneksi oon tänään saanut paljon kannustavia sanoja ihmisiltä, mutta tää kotona oleminen ahdistaa. Voi kunpa joku hakis mut pois täältä! Voi kun muistaisit mut hoas, kun jaat asuntoja köyhille opiskelijoille!

Läheiset piristää-päivä

Tein tän perinteisen jutun heti eron jälkeen, jota naiset tekee eli käy kampaajalla totta kai. Tukkaa leikattiin ja raidoitettiin sekä kulmat värjättiin. Teki tosi hyvää tuon tason hemmottelu. Ei se jäänyt kuitenkaan sikseen. Läksin Helsingin suuntaan kaverin kanssa lounastamaan ja jutskailemaan juurta jaksain elämästä. Oli ihanaa vain olla ja jutella läheisen ystävän kanssa. Tämän jälkeen päästin kaverin lukemaan pääsykokeisiin ja näin äitini seuraavaksi kaupungilla. Vähän kaupoilla pyörittiin ja kaikkea kivaa nähtiin, mutta kauppaan ne jäikin. Vietettiin kaupan päälle vielä romanttinen leffa-ilta Anna Kareninan parissa. Se olikin vähän erilaisempi, mitä oletin..mutta tykkäsin!

Tuntuu aika kurjalta, kun poikaystävä ei suostu ottamaan muhun minkään tason yhteyttä ja ihan osakseen sen vuoksi, että hän on niin rikki. Olisi vain helpottavaa vaan puhua yhdessä käytännön asioista ja suhteestamme ylipäätänsä. Ehkä me naiset ollaan jossain asioissa vaan vähän erilaisimpia tai kaipa tämäkin on ihan yksilökohtaista. Samalta myös suututtaa se, että joutuu olemaan tämä paha jättäjä, joka ei muka ansaitsisi sympatiaa. Ihan kuin jättäjää ei sattuisi. Satun olemaan vaan tässä tilanteessa se, kuka joutui tekemään raskaan päätöksen. Kaikkeen tarvitaan muutenkin aina kaksi. Kukaan ei ole täydellinen. Muutenhan tässä tilanteessa ei edes oltaisiin.

When I start over again

Tässä sitä nyt ollaant ilman kämppää ja poikaystävää. Mä jätin mun poikaystävän tässä näin, koska tajusin haluavani olla yksin. Mä oon jotenkin vaan kasvanut ulos romanttisista tunteista häntä kohtaan, vaikka hän on mulle edelleen tärkeä. Kurjalta tuntuu, että homma ei toiminut ainakaan omalta osaltani. Oon vaan arvojani myöten muuttunut täysin ja alan ymmärtämään vähitellen mitä parisuhteelta haluan. Me olimme nuoria 19-vuotiaita, kun aloimme seurustelemaan ja sitä ennen olimme kavereita. Kahdessa vuodessa ehtii kuitenkin muuttua jonkin verran. Vaikka olinkin tämä jättäjä, voin sanoa ettei tämä ollut lainkaan helppoa.

Kämppä on hakusessa ja olen jo matkalla etsimässä arvojani. Haluan tehdä asioita, joita oikeasti haluan. Osakseen vapaus tuntuu hyvältä, mutta se myös pelottaa. En tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Toivottavasti kaikkea hyvää edessä vielä odottaa. Uskomatonta, kuinka paljon olen saanut tukea ja rakkautta näinä lähipäivinä. Tunnen olevani onnekas. Varmaan viimeistään silloin tajuaa olevansa yksin, kun kaikki tavarat ovat pahvilaatikossa uudessa huoneistossa odottamassa avaajaansa. Omalla tavallaan olen hienossa asemassa, sillä mulla on koulupaikka, masennus hoidossa, ihania läheisiä auttamassa sekä vapauteni. Uskomatonta, että eräs mies pystyi muuttamaan elämäni yhdessä yössä näin. Hän eli juuri sellaista elämää, jota itse haluaisin elää ja mikä hienointa hän oli vapaa. Sain suuren muistutuksen siitä, että minulla on toteutumattomia unelmia. Aivan kuin kohtalo olisi kaiken tämän takana ja muuttanut elämäni suunnan hetkessä. En voi sanoa muuta kuin että elämä on mieletön mysteeri.

Kuplassani 2013

Morjesta taas kaikille! Eilen tossa iltamyöhään väsäsin ja mietin blogille uutta ulkoasua. Täytyy katsoa, kuinka nopeasti kyllästyn tähänkin. Mutta mitäs te pidätte tästä? Muutenkin kiinnostaisi tietää, millaisia postauksia lukijani haluaisivat nähdä blogissani? Ihan perus arkipäivää, päivänasuja, sisustusjuttuja, kauneusjuttuja mielipidepostauksia tai jotain ihan muuta? Vaikka kirjoitan blogia periaatteessa itselleni niin myös haluan ottaa huomioon teidät lukijani, jotka näitä turinoita kuuntelevat =) Otan vastaan risuja ja ruusuja!

Perfection

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art-1288527683330.html
http://www.avatv.fi/rakkausjaseksi/artikkeli.shtml/miesten-salainen-listaus-tallainen-on-taydellinen-nainen/2012/12/1674081

Bongasin tänään iltalehden artikkelin, jossa kuvailtiin täydellistä naista 100 vuotta sitten: "75kiloinen, tykkää autoista ja pihveistä. Ulkonäöltään vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen". Elän siis täysin väärässä ajassa! Laitoin vastaavasti googlehakuun, millainen on täydellinen nainen nykypäivänä ja tulos oli ylemmän kuvan mukainen: ruskeahiuksinen, isorintainen, pienijalkainen, menestyvä, älykäs, kikattava, pitkäsäärinen, valkoahampainen ja pukeutunut punaiseen. Huh huh, miten pitkä listaus! Onneksi nämä ovat keskiarvoja, mutta jotain perää näissä on siinä mielessä, millaiseksi koemme täydellisen naisen tai ihmisen yleensä.

Ihmiseltä vaaditaan nykyisin niin uskomattomia, ettei ole edes ihme, jos koemme jatkuvaa alemmuuden tunnetta. Haluamme olla kauniita, fiksuja, menestyviä ja hyviä tyyppejä kaikinpuolin, mutta sellaista ihmistä ei ole olemassa, joka täyttäisi kaikkien ihmisten näkemyksen täydellisyydestä. Pahoitamme automaattisesti mielemme, jos joku ei pidä meitä viehättävinä tai fiksuina. Mielestäni olisi aika pelottavaa tavata tälläinen täysin täydellinen ihminen. Eihän sellaista uskaltaisi edes lähestyä!

Elämä on nykyisin hyvin ulkonäkökeskeistä ja pinnallista, sillä kaiken tulee näyttää ulkoisesti hyvältä. Samanaikaisesti henkilö on sisäisesti täysin rikki ja hukassa. Epätäydellisyys on mielestäni jopa mielenkiintoisempaa. Rakastamme aina elämän päänäyttelijöitä, mutta aidosti kiinnostusta herättää sivuosannäyttelijät. Heidän elämänsä ei näytä päällisin puolin täydellisiltä, mutta he ovat varmasti aitoja ja siksi niin mahtavia. Kun tälläisiin ihmisiin kunnolla tutustuu, niin eräänä päivänä huomaakin kuinka upeita ja sädehtiviä he ovatkaan. Heillä ei ole täydellistä ihoa, hiukset eivät ole kuin kultaa ja he eivät ole kympin tyttöjä ja poikia. Mielestäni täydellisyys on aitoutta ja hyväsydämmisyyttä, joka näkyy ulospäin henkilön omanlaisena kauneutena.

Bad dreams

Nukuin tosi huonosti viime yönä, koska näin älyttömästi kaikkia painajaisia. Sain jonkun ihme shokin eilen illalla tämän kuun alun tapahtumista, joista luulin jo selvinneeni. Erään viikonlopun raiskausyritys edelleen raapii sydäntäni, vaikka oikeasti haluisin vain pystyä jatkamaan elämääni. Tiedän kyllä, että tuo tapaus vaikuttaa muhun edelleen, koska musta on tullut varovaisempi miesten suhteen ja oon huomattavasti säikympi. Oon meinannut saada varmaan miljoonasti sydärin, kun poikaystävä on tullut halaa mua unissaan tai napannut syliin selkäni takaa. Kunpa vain ihmiset ymmärtäisivät, että täytyy olla aika varovainen mun kanssa, koska tarvitsen toipumiseen aikaa.

Rikosilmoituksen jälkeen asiat sujuivat melko hyvin tai no jos ensimmäistä viikkoa ei oteta huomioon. Olin aika rikki tuon tapauksen johdosta. Kuulusteluiden jälkeen poliisi sai tauottua muhun niin paljon voimaa kuin kukaan ihminen on mulle voinut koskaan antaa. Viikon päästä toinen osapuoli meni kuulusteluihin. Olin varma, että tyyppi kiistäisi kaiken jo ihan sen vuoksi, koska mulla ei ollut todisteita. Suututti vain vietävästi se, etten mennyt suoraan rikosoikeuslääkärille edes parin päivän päästä tapahtuneesta. Poliisi soitti samana päivänä ja kertoi, ettei se poika muista yhtään mitään ja oli itkenyt ihan vietävästi siellä. Pojasta tuntui ihan hirveältä, jos oli tuhonnut mun elämän täysin. Mulla ja poliisilla oli vain sama fiilis siitä pojasta, että se varmaan tappaa ittensä. Pyysin poliisin soittamaan tyypille ja antamaan mun numeron, jotta voisimme puhua. Tyyppi soitti juuri silloin, kun olin töissä ja puhuminen oli vähän hankalaa. Kuulin kuitenkin hänen äänestään, kuinka pahoillaan tämä oli. Sovittiin, että soitellaan toiste. Tästä tyypistä ei vain ole kuulunut mitään, joten tuntuu vain, että se estää mua täysin toipumasta. Tosi hyvä homma, että oli pahoillaan. Haluaisin kuitenkin sanoa sanottavani ja käskeä häntä menemään hoitoon.

Poliisi uskoo, ettei hän enää koskaan aio juoda alkoholia. Tässä taas huomattiin, ettei se todellakaan sovi sille. Vaikka hän ei joutunut sen koommin kärsimään, niin poliisin mukaan hänelle voi ensi kerralla häkki heilahtaa. En voi muuta toivoa, että tälläinen ei toistuisi enää. Parhaimmassa tapauksessa saatoin pelastaa hänet tekemästä jotakin pahempaa ja vielä mahdollisen uhrinkin elämän. Tuntuu kuin olisin joku sankari, joka on saanut itse osuman.

Rakkauspakkaus

Viime viikolla tuli rakkaani kanssa kaksi vuotta täyteen yhdessä oloa ja käytiin keskustassa ravintolassa syömässä. Tänään hän vielä ajatteli töiden jälkeen yllättää mut kynttiläillallisella. Syötiin rennosti tortilloja, juotiin punaviiniä ja katsottiin leffaa. Ihanaa viettää kaksin aikaa rakkaani kanssa. Meillä on ollut paljon koettelemusta nämä viimeiset puoli vuotta, joista olemme kuitenkin selvinneet yhdessä. Olen ollut aika onnekas, koska olen löytänyt rakkauden. En ole todellakaan aina ollut mikään maailman paras kumppani, mutta ei hänkään. Sellaiset asiat on vain tiedostettava ja myös osattava sanoa ääneen, jotta niille voidaan myös tehdäkin jotain. Mikään suhde ei ole koskaan täydellinen, mutta emme voi täydellisyyttä vaatia. Kyse on enemmänkin siitä, mitkä ominaisuudet ovat tärkeimpiä toimivan suhteen kannalta ja mitä me arvostamme.

Kun norsu tervehtii peilistä

Mä pohdin tässä vaan meitä ihmisiä, erityisesti naisia ja heidän ruumiinkuvaansa. Aina kun on käynyt lenkillä tai salilla, niin omaan kroppaansa on ihan tyytyväinen. Liikunta vaikuttaa peilikuvaan merkittävästi siis. Loppupäivä ollaan sitten tyytyväisiä, kunnes saapuu seuraava päivä. Aamulla katsoo itseään peilistä ja siellä näkee itsensä isona lihava norsuna. En ole lihonnut senttiäkään yön aikana, mutta fiilis on aivan eri kuin eilen. Katselin tällä viikolla wanhojen kuvia, joista tuntuu olevan jo ikuisuus. Olin aika järkyttynyt. Mä olin tuolloin 20 kiloa laihempi ja ensimmäistä kertaa elämässäni näin itseni liian laihana. Ymmärsin vihdoin, mitä kaverini tarkoitti sanoessaan, että näytän paremmalta nykyisine muotoineni. Olenko kasvanut henkisesti vai ovatko kauneusihanteeni muuttuneet? Kun menen muistoissani taaksepäin tuohon kyseiseen aikaan, muistan ajatelleeni olevani lihava ja tarkoituksenani oli laihduttaa vielä kymmenen kiloa. Olin ollut aivan sokea itseni suhteen. Niin kuten me kaikki.

Tämän vuoden puolella, kun olin reilut kymmenen kiloa laihempi, niin olen aina ajatellut senkin olevan liikaa. Oikeasti olin ihan sopiva, mutta aivoni eivät halunneet sitä ymmärtää, eikä toisinaan ympäristökään. Nyt tekisin mitä vain, jotta olisin perusmitoissani. Olen aina vain ollut älyttömän painokeskeinen ja eräs päivä silmäni aukesivat. Telkkarissa oli mielestäni hoikannäköinen nainen, joka painoi saman verran kuin minä yleensä. Itse olisin ajatellut hänen olevan ainakin kymmenen kiloa laihempi. Olen ollut todella sokea.

The value of money

Opiskelijana täytyy jatkuvasti miettiä, mihin kaikkeen on varaa. Oon onnekas, että asun poikaystäväni kanssa, joten kaikkea ei tarvitse yksin maksaa. Ruokaan kuitenkin menee aina rahaa, koska kaikkea tarvii ostaa tuplasti. Eilenkin kävin ostamasssa lähikaupasta kassillisen ruokaa, koska bongasin telkkaista, että mitä kaikkee halvalla löytyisikään. Ei muuta kuin pakkaseen vaan! Yksi mahtava juttu, joita tulee aina metsästettyä on punaiset ja keltaiset laput ruokatarvikkeissa. Siitä saakin päivän sapuskat. Kuitenkaan en haluaisi syödä erityisemmin mitään rasvaista ja muuta epäterveellistä. Erityisen tärkeää ruuan terveellisyys ja kalorimäärät ovat tässä vaiheessa, kun pitäisi laihduttaa.

Palaan taas kuitenkin itse rahaan. Välillä kun seuraa sellaisia ala-aste-ja yläasteikäisiä nuoria, niin tuntuu etteivät monet tunnu ymmärtävän rahan päälle. Onko ongelmana se, että heillä on liikaa vanhemmilta saatua rahaa? Paljon on rahaa käyttää energiajuomiin, karkkeihin, mehuihin, joita ihminen ei aidosti tarvitse päivittäiseen käyttöön. Viimeistään se, kun on varaa heitellä ympäriinsä pulloja ja tölkkejä, kertoo se jostakin. Kun palautan pari pulloa kauppaan voin saada maitotölkin tai jos palautan enemmän kerralla, voin maksaa ruokaostokset. Kukaan rahaa arvostava ihminen ei heittäisi rahaa roskikseen tai kaduille. Sentään romanikerjäläiset ovat ymmärtäneet panttipullojen arvon. Muistan itse hyvin yläasteella ollessani, kuinka kavereideni kanssa laskimme senttejä, jotta saisimme ostettua kaupasta suklaapatukan. Mä en saanut vanhemmiltani viikkorahaa, vaan rahaa silloin kuin sitä tarvitsin. Vanhemmat olivat kinnostuneita, mihin sen rahan käytin. Tein paljon lastenhoitokeikkoja tutuilleni, joista ansaitsin 10-20 euroa illasta ja olin siitä rahasta mahdottoman iloinen. Pidin myös kavereideni kanssa 4h-kerhoa kylällämme, josta ansaitsi myös pientä rahaa. Työtä tekemällä  oppi kyllä mahdottoman hyvin rahan arvon ja tällöin rahaa osaa käyttää viisaammin.

En ole kuitenkaan nuuka, mutta tällöin ymmärtää, kuinka paljon on tehtävä työtä jonkun asian eteen. Jos miettii sitä, että ostin reilun 400 euron ipadin ja jos tienaan 10,5 euroa tunti niin, kuinka monta tuntia olen tehnyt padini eteen. Laskitteko? 42 tuntia! Aika monta päivää, jos ihminen työskentelee keskimäärin 8 tuntia päivässä. On nuoria, joille vanhemmat ostavat kalliita tavaroita, ilman että nuori on joutunut tekemään töitä tavaran eteen. Helposti tällöin tämmöisistä jutuista tulee itsestään selvyyksiä. Ei ole ihme, että rahan arvo on kadonnut monen mielissä, eikä sitä tällöin osata käyttää. Näkyyhän tuo joidenkin suomalaisten rahankäytössä.Täytyy kuitenkin vielä sanoa, ettei aikuisetkaan vetele sen paremmin. Eräs poliitikko taisi juuri heittää, että hyvin hän itse kyllä pärjäisi 600 euron eläkkeellä kuukaudessa. Tämä setä taisi unohtaa vain sen, että tästä ei ole miinustettu vuokraa, ruokaa, laskuja ja muuta elämistä yleensä. Näin opiskelijana voin aika hienosti samaistua eläkeläisiin. Onneksi vielä tukeni lisäksi teen viikonloppuduunia, josta saa vähän ylimääräistä. Voin olla aika ylpeä siitä, että pärjään omillani ja oppinut vanhempieni avulla rahan arvon. Se, jos jokin on auttanut tulevaisuudessa enemmän kuin jatkuva lahjonta.

Nettikiusaamisesta

Koulukiusaamisesta tunnutaan puhuvan harvasen päivä kouluissa, kodeissa ja mediassa. Erityisesti tyttöjen koulukiusaaminen muuttuu jatkuvasti fyysisemmäksi väkivallaksi. Tämä on hyvin huolestuttavaa. On eräs toinenkin kiusaamisen muoto, jolle ei ole annettu niin suurta huomiota edes lehtien palstoilla; nuorten tyttöjen nettikiusaaminen. Suurin ongelma tässä on se, ettei monet nuoret tai edes aikuiset eivät osaa mieltää sitä kiusaamiseksi, koska se tapahtuu netissä. Itse kiusaajakaan ei tajua kiusaavansa, koska latalee ilkeyksiä anonyymisti tai omalla nimellään netissä. Jopa ujonkin on helppoa on olla ilkeä ja piikettelevä netissä. Ilman kasvoja ja nimeä on helppoa sanoa asioita, joita kasvotusten ei koskaan sanoisi toiselle.

Tämä aihe kumpusi seurailessani nuorten keskustelupalstoja ja blogeja, joissa oli kirjoitettu, mitä ilkeämpiä asioita suoraan bloggaajalle tai nostettu keskustelunaiheeksi jonkun henkilön ulkonäkö tai elämä yleensä. Todella pahalta tuntui sen toisen ihmisen puolesta, jota tekstit koskivat. Itselleni heräsi vain kysymys, että mitä nämä ihmiset oikein ajattelivat jättäessään tuollaisia viestejä toiselle ihmiselle? Voiko joku saada suurta mielihyvää siitä, että haukutaan jonkun tytön ulkonäköä Demin keskustelupalstoilla? Tyttöjen kiusaaminen on hyvin raadollista, koska he ovat mestareita henkisen väkivallan käytössä.

"Silloin kun kävin n. 3 vuotta sitten gosupermodelissa sain kuulla olevani läski goottipentu, jonka tulisi tappaa itsensä"

"Kiusaaminen jatkui vapaa-aikanani netissä ja kaksi tyttöä pommitti yhdessä profiiliani vihaviestein. Myöhemmin vastaavaa nettikiusaamista jatkui (eri henkilön toimesta) mesessä. Minun käskettiin vetää ranteet auki ja hypätä ammeeseen."

"Joskus pari vuotta sitten joku valopää heitti blogiini kommentin, jossa toivoi kissani kuolevan."

Nämä tapa itsesi-aiheiset vihaviestit sai minut pohtimaan, että miksi nuoret tytöt ovat niin vihaisia? Ihmisen täytyy olla todella vihainen kirjoittaessaan jotain tälläistä ja tämä on hyvin huolestuttavaa. Kuten aikaisemmin jo totesin, tytöt todella osaavat käyttää henkistä väkivaltaa. Miksi kukaan ei ole kiinnostunut alaikäisten tyttöjen vihamielisestä nettikirjoittelusta? Eikö tämän luulisi kiinnostavan vanhempia, koulua tai yhteiskuntaa? Nettipoliisi yrittää kitketä vihamielistä kirjoittelua netissä, mutta hyvin vähälle huomiolle tuntuu jäävän nuorten tyttöjen toisilleen kirjoittamat viestit, joista osan luulisi kiinnostavan jopa poliisia. Kysymykseksi vaan nousee, että kenen on vastuu? Nuorilla tytöillä itsellään, vanhemmilla, poliisilla? Mitä, jos nuori joku kerta tappaakin itsensä? Pitääkö meidän todella odottaa niin kauan ennen kuin jotain pahaa tapahtuu.

"Aluks ilkeet kommentit saatto pilata koko päivän, mutta jotenkin niitten ilkeyksien vastaanottaminen on kasvattanut mua. Vaikka välillä tulee niin rankkaa settiä, mikä vetää mielen maahan."

"Eniten on satuttanut ulkonäköhaukkumiset ja sen takia mulla olikin itsetunto paskana vuos sitten. Myös kun seurustelin tultiin sanoo, että poikaystävä olisi pettänyt mua."

"Vihaan sua", "olet läski ja ruma", "tapa ittes"-kommentit tai perättömät juorut ovat arkipäivää  nettikiusaamisen kohteeksi joutuneille nuorille. Monet tulevat kiusatuiksi koulussa ja joillakin se julma maailma toistuu vielä kotona omalla kotikoneella. Suurin osa saattaa kokea nettikiusaamista jossakin muodossa ja ihan tuntemattomilta ihmisiltä. Surullisinta tässä on vain se, että nuoret eivät saa olla turvassa edes omassa kodissaan, vaan kiusaaminen jatkuu vielä koulun päätteeksi tai vain netissä. Kodin tulisi olla kuitenkin monille se turvapaikka, jossa voi olla aidosti oma itsensä. Pahinta on se, että kiusaamisen kanssa jäädään yksin ja nuori joutuu kovettamaan itseään ajan kanssa. Ilkeiden kommenttien vastaanottaminen on varmasti hyvin vaikeaa nuorelle ihmiselle, joka vasta rakentaa itseään ja on muutenkin hyvin epävarma itsestään.

Suureksi kysymykseksi jää, että miksi nettikiusaaminen edes mahdollistetaan? Nykyisin aivan mahtava juttu on kuitenkin se, että keskustelupalstoilla täytyy olla kirjautunut, jotta voi jättää kommentin. Ilmianto-napit alkavat olemaan aika yleisiä, poliisi seuraa netissä ja blogeissa on mahdollisuus päättää, voiko anonyymit kommentoida. Kommentit on varmasti kivoja, mutta en antaisi anonyymien kommentoida blogiini, koska tiedän sieltä tulevan paljon ilkeää kommenttia ja minun ei tarvitse sietää sellaista. Kenenkään ei tarvitse. Suurin vastuu on tietenkin kirjoittajalla itsellään, vaikka vastuunpakeneminen on tehty aika helpoksi. Tärkeää olisi, että aiheesta puhuttaisi avoimesti kouluissa, kodeissa ja mediassa, koska uskon sen monen kiusaajan heräävän siihen todellisuuteen, että tämä ei ole hyväksyttävää ja meitä kiinnostaa, miten hän voi. Nettikiusaaminen johtuu paljolti siitä, ettei sen ymmärretä olevan edes kiusaamista, yhdistettynä vihakirjoittamisen helppouteen ja nuoren pahanolon purkamiseen.

Otin sähköpostitse yhteyttä Aino Rossiin, joka kirjoittaa Uino-nimistä lifestyle/tyyli-blogia ja pyysin häntä kertomaan, kuinka hän on itse kokenut blogiinsa saamistaan vihaviesteistä. Hienoa, että Aino uskalsi rohkeasti kertoa kokemuksistaan, sillä harva uskalsi antaa kasvoja näinkin tärkeälle aiheelle kuin nettikiusaaminen. Kiitos Aino!

http://uino.indiedays.com/2012/10/23/valkoinen-t-paita-ja-siniset-farkut/041-23/

-Kuinka paljon blogiisi ilmestyy asiattomia viestejä tai jopa vihamielistä kommenttia?

-Melkein päivittäin, sillä kommentteja tulee kuitenkin päivittäin 30-200 kappaletta, niin vaikea on olettaa että kaikki olisivat positiivisia :) Ei niitä ihan hirveästi tule, mutta aina muutama äkäpussi mahtuu joukkoon.

-Millaisia ne ovat? Mitkä ovat erityisesti jäänyt mieleen?

-monesti ehkä hieman pilkkaavia, vaikka että asu on kamala ja reidet näyttävät isoilta.. Eniten jää mieleen ne, joissa loukataan joko poikaystävääni tai muita lähimmäisiäni, sillä sellaisia kommentteja en ota kevyesti, kun ehkä itseäni koskevat :) 

-Millaisia fiiliksiä ne aiheuttavat sinussa?

- Onneksi olen melkein 4 vuoden bloggaamisen ansiosta osannut suhtautua niihin hyvin ja rauhallisesti, yleensä huumorintajulla :) Jos on joku ärsyttävämpi kommentti, niin sen voi jakaa muiden bloggaajien kanssa ja ehkä nauraa sille tai miettiä sitä, kuten "taidat olla raskaana kun muutatte isompaa asuntoon.." Tämähän sai minut vain nauramaan ja vaikka jotkut yrittävät loukata tahallaan, niin joskus he vain antavat tietämättään hyvät naurut :) Itsetuntoni oli ennen tosi huono ja nuorena en kestänyt mitään kritiikkiä, tämä blogin pitäminen on kasvattanut minua ihmisessä ja tuonut asennetta. 

-Mitä haluaisit sanoa asiattomia kommentteja kirjoittaville henkilöille? 
Minusta kenenkään ei tulisi sanoa mitään mitä ei uskaltaisi sanoa kasvotusten, silloin tietää jos ylittää rajan. Koska on netissä ja anonyyminä, ihmiselle tulee ns."jumala" fiilis, voi olla kuka vain ja sanoa mitä vain! Silloin helposti tietämättä loukkaa toisia, vähän tai enemmän. Kritiikkiä otan aina vastaan myös, mutta ennen sen antamista voisivat ihmiset lukea sanakirjasta mitä se tarkoittaa, sillä monien lauseet menevät enemmänkin näin"tämä on vain kritiikkiä, joten toivottavasti otat tämä hyvin vastaan :) Sinulla on rumat hiukset, värjää mustiksi !".

Myös pitäisi ajatella ennen kommentin laittoa, mistä sinusta tuntuisi jos joku tulee jatkuvasti haukkumaan oudosta nenästä ja isoista jaloista.

Ihanaiset teeleivät

Tässäpäs se syysloma sitten oli ja meni. Mahtavaa oli kyllä saada nukkua tunnin pidempään, vaikkakin nyt päivät lyhenevät entisestään. Aamusta vähän leivoin teeleipiä ja kävin äänestämässä. Päivä menikin duunissa. Eilen koukutuin katsomaan ylen Teiniäitejä, joka kertoo siis neljästä nuoresta naisesta, jotka ovat saaneet jokainen lapsensa alaikäisinä. Katsoin heti kaikki neljä jaksoa areenasta ja odotan malttamattomana, että ensi viikon jakso tulisi jo! Kurkkasin myös samalla Teyan blogin, kuka on yksi sarjan tytöistä. Blogissaan hän juuri kertoo, ettei todellakaan ole enää kiinnostunut osallistua sarjan 2.kaudelle. Toisaalta harmi, ettei enää osallistu, sillä kaikki tytöt vaikuttivat mielenkiintoisilta persoonilta.
 
Uskomatonta vaan, että jotkut nuoret tytöt haluisivat hankkiutua raskaaksi, jotta saisivat julkisuutta. Voin vaan kuvitella, kuinka sarjan tytöt pyörittelisivät silmiään, jos kuulisivat jonkun hankkiutuneen raskaaksi heidän ohjelmansa myötä. Olen kuitenkin aina miettinyt sitä, että kuinka moni tyttö esimerkiksi jenkeissä on hankkiutunut raskaaksi Teiniäidit-sarjan vuoksi?  Miksi nuorilla on vain niin kiire kasvaa aikuisiksi? Kun muistelen vain itseäni lapsena ja teininä, en olisi millään halunnut kasvaa aikuiseksi. Aikuisuudessa ahdisti niin kaameasti se kaikki vastuu, mitä aikuisuus toisi tullessaan. Kuitenkin täytyy myöntää "näin aikuisempana", ettei tämä niin kaameaa ole ollut, sillä kun kaikkeen on kasvanut vähitellen. Olisi ollut hirveää tulla raskaaksi 15-16-vuotiaana, sillä siihen en olisi ollut todellakaan valmis ja en edes vieläkään. Nyt rakennan itseäni pala palalta.

Herkulliset teeleivät:

*4 1/2dl vehnäjauhoja
*2tl leivinjauhetta
*1/2 suolaa
*1/2 sokeria
*60g pehmeää voita
*2dl maitoa

Sekoita kaikki kuivat aineet ja lisää pehmeä voi. Lisää maito lorauksittain koko ajan hiljalleen sekoittaen. Taputtele leivinpaperille kaksi pyöreää leipää aikalailla litteäksi. Jos haluat toisesta omenaisen teeleivän, pilko omena suikaleiksi ja asettele ne pyöreän taikinan päälle. Lisää sokeria ja kanelia makusi mukaan. Laita teeleivät uuniin 15minuutiksi 225 asteeseen. Nautiskele teen kera. 

Syksyni armain

Morjens taas kaikille! Eilisen duunipäivän jälkeen päätin, että huomenna meikä lähtee ajamaan maaseutua kohti kattelemaan sukulaisia ja niinpä tein. Näin äitiä, iskää, tätiä, serkkua ja mummia, mikä oli tosi mahtavaa. Mulle sukulaiset on tosi tärkeitä. Kun saapuu maalle, niin oikeesti käsittää vuodenaikojen vaihtelut. Hei nyt on syksy-tunne saavutti mut tänään kertaheitolla. Maaseudella syksy on kaunista. En tiedä olenko koskaan maininnutkaan teille hyvät lukijat, että syksy on lempppari vuodenaikani. Okei se on sateista, viileää ja pimeää aikaa, mutta hei se on kaunista. Sitä paitsi, mun mielestä vuosi alkaa syyskuusta, kun koulut alkaa ja toisilla työt jatkuu. Ihan niin kuin muinaisilla suomalaisilla aikoinaan.

Oon saanut vasta hitusesti kokemuksia nettikiusaamisesta ja bloggaajiin kohdistuvista vihakirjoitteluista. Olisi mahtavaa kuulla kokemuksistanne lisää, sillä tahdon jakaa ne tarinat myös muille ja näin taistella nettikiusaamista vastaan. Olen yhden rohkean, myös teidän kaikkien tunteman bloggaajan saanut kertomaan kokemuksistaan hänen blogiinsa ilmestyvistä vihamielisistä kommenteista. Saatte lukea hänen ajatuksistaan myöhemmin. Tää olisi ollut mun eilinen postaus, mutta netti ei ihan pelittänyt, joten päätän tämän postauksen sanomalla, että kohti yliopistoa. Päivänjatkoja!

Ihmeellinen elämä

Kisu, jonka bongasin pienellä polkuretkellä ei ole siis minun valitettavasti. Sain omistajalta luvan kuvata hänen kissaansa, vaikka se osoittautui hieman vaikeaksi tapaukseksi, sillä energiaa tuolla söpöläisellä riitti. Ulkona on niin kaunista ja kesäistä, joten halusin kuvata pikkaisen luontoa ja ihailla sen kauneutta. Valitettavasti sain muutaman hyttysen pureman. Eikö luonto olekin kaunis tähän aikaan vuodesta?

Olen pohtinut tänään kovasti elämää ja kuolemaa. Kissalleni tehtiin aikoinaan eutanasia, niin papereissa luki. Se tuntui niin pahalta, mutta tiesin sisimmissäni tekeväni oikein. Minusta on outoa, että nykyisin ihmisiä pidetään väkisin elossa. Meidän tulisi elää ikuisesti, vaikka tiedämme sen olevan mahdotonta. Okei kyse oli kissasta, mutta onko ihminen elävänä olentona arvokkaampi kuin eläin? Kissani kuolema sattui minuun kovasti, varmasti yhtä paljon kuin jonkun läheisen ihmisen. Suren kissani kuolemaa vieläkin.

Kannatan eutanasiaa eli armokuolemaa. Mielestäni ihmiselle tulee antaa mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan. Kissani sai siihen mahdollisuuden, miksei ihminenkin? Ajattele esimerkiksi syöpäpotilas, joka tietää pian kuolevansa. Ensin hänen hiuksensa lähtevät, hän oksentelee ja riutuu. Eikö olisi oikeudenmukaista ihmisen saada armokuolema tässä tilanteessa, jolloin hän on peloissaan, mutta saisi hyvästellä läheisensä, kun siihen vielä kykenee? Eutanasiassa ihminen nukahtaa ikuiseen uneen. Sitähän jokainen ihminen haluaa joskus; kuolla nukkuessa.

Pitääkö ihmisen elää loppuelämänsä kärsien? Kenellä on oikeastaan oikeus päättää ihmisen elämä vai haluaako kukaan sitä edes tehdä? Kysymyksiä on monia, mutta itse en lähtisi Päivi Räsäsen ja Timo Soinin tapaan uskontoa sotkemaan liikaa tähän kysymykseen. Tämä pitäisi ajatella kärsivän potilaan kannalta. Asiat ei tietenkään toimi niin, että jos joku masentunut saisi eutanasian vaan tapauksessa, jossa ihmisellä ei ole paljoa elinaikaa tai on paljon kipuja. Toivottavasti joku minua fiksumpi osaisi määritellä rajan paremmin, jolloin eutanasia olisi paras mahdollinen vaihtoehto. Mielestäni jatkuva kipulääkkeiden tuputtaminen on uskomattoman epäinhillistä. Sellaista loppua en kenellekään halua.

Lempiä

Kävin taas psykologin juttusilla ja jäi aikalailla hyvä fiilis päälle. Tämän asian vuoksi haluan listata asioita, jotka ovat lemppariasioita elämässä ja joista nautin. Keskitytään vain hyviin asioihin, sillä ne ovat kuitenkin tärkeimpiä asioita tässä elämässä. Tästä se lähtee.

Juuri tällä hetkellä kaikkein ihanin/kaunein/mahtavin:

• Biisi: Sieluani tällä hetkellä sykähdyttää eniten Loreenin Euphoria. Biisi alkaa jotenkin ihanasti ja se vetää heti mukaansa. Laulajalla on aivan ihana ääni ja tapa esiintyä.
• Elokuva: Maailmassa on niin paljon hyviä elokuvia, mutta tällä hetkellä joinakin vaikeina hetkinä ajattelen Will Smithin Onnen potkuja-elokuvaa, joka kannustaa minua sisukkaasti jatkamaan.
• Kirja: Aavikon kukka. Tarina vahvasta naisesta, joka teki minuun vaikutuksen.
• Sarja: Täydelliset naiset. Mahtava maanantai-illan piristys!
• Kieli: Englanti.
• Paikka: Metsä ja järvi.
• Ääni: Aamuyöllä, kun on menossa töihin ja kaikkilla on aivan hiljaista ja linnut laulaa.
• Kukka: Orkidea. Kyllä, kiitos kaverini omistan sellaisen. Katsokaa sitä, se on niin kaunis.
• Vuodenaika: Syksy (alkusyksy)
• Tuoksu: Miehet (kun käyttävät hyviä hajusteita).
• Maku: Suklaa.
• Väri: Tumman violetti.
• Vaate: Mustat legginssit.
• Eläin: Kissa.

Pieni maailmanparannus

Työtoverillani oli hieman järkyttävä aamu, kun hän oli lähdössä aamuyöstä bussille. Oikeastaan emme tiedä, mitä pahimmassa tapauksessa olisi voinut tapahtua hänelle. Pirun onnekas loppujen lopuksi oli. Häntä lähti seuraamaan mies, joka halusi tehdä jotakin pahaa. Kaverini oli aivan paniikissa siinä vaiheessa, kun mies lähti juoksemaan hänen peräänsä. Onneksi häntä vastaan tuli nainen ja mies lopetti juoksemisen, mutta jäi huutelemaan vitun huoraa ja tuijottamaan tien toiselta puolelta. Onneksi esimies oli ymmärtäväinen ja lähetti työkaverin kotiin. Halasin häntä vielä ennen kuin hän lähti. Toivottavasti se auttoi edes pikkaisen.

Auttaa voi monella tapaa. Itse aloitin päiväni kuuntelemalla ja halauksella. Minua silti surettaa kovasti maailman kaikki murheet, koska en pysty pelastamaan kaikkia. Bussissa luin Olivia-lehden artikkelin suomalaisesta miehestä, joka lähti pelastamaan maailmaa rohkeasti, mutta sai lopulta surmansa Meksikossa puolustettuaan alkuperäisasukkaiden oikeuksia. Se, kuinka hän omistautui maailman pelastamiselle saa monet meistä näyttämään huonolta ihmiseltä hänen rinnallaan.

Olen päättänyt elää niin, että voin kuolla hyvällä omallatunnolla. Vaikka en olisi tuon miehen kaltainen maailmanpelastaja, niin aloitan hyvät teot läheisistäni. Nämä ihmiset ovat myös se kaupantäti, bussikuski ja ne muut joiden nimeä en edes tiedä. Ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ei maksa mitään ja lisää kummasti hyvinvointia ympärillämme.

Tänään kotiin tullessani päätin tehdä hyvän maailmanlaajuisemman teon, joten päätin lahjoittaa puhdasta vettä Afrikkaan. Vihdoinkin päätin toimia, koska en halunnut herätä liian myöhään auttamiselle. Siellä tarvitaan vettä juuri NYT. Jokaisella ihmisellä on mahdollisuus parantaa maailmaa, sillä jokaisen ihmisen vaikutus asioiden kulkuun on suuri. Vaikken voi pelastaa koko maailmaa, pelastin joidenkin ihmisten hengen. Hyväntekijöitä ja vaikuttajia maailmaan tarvitaan, ei supersankaria.

Tästä linkistä voit osallista Jano-kampanjaan, puhtaan ja hyvän veden puolesta toukokuun 13 päivään saakka. Itselleni 20 euroa on pieni raha, mutta joillekin apu uskomattoman suuri. Puhdas vesi on mahtava asia, josta olen päivittäin kiitollinen.

Se ei ole kaunista

Kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ihmisten välinpitämättömyydestä ympäristöämme kohtaan. Karu totuus taas paljastui lumen sulatessa pois, kun alta paljastui tuhansittain karkkipapereita, pulloja, tölkkejä, tupakantumppeja..voisin jatkaa listaa vaikka loputtomiin. Vaikka jokaisessa kadunkulmassa metrin välein olisi roskiksia on mukavampaa heittää roskat maahan potkittavaksi. Haluaisin vain tietää, mitä ihmiset miettivät sillä hetkellä, kun pudottavat karkkipaperin kädestään. Millä he perustelevat itselleen oikeuden roskata? Koska alumiini, tupankantumpit, muovit eivät edes tuhoudu luonnostaan täytyy jonkun ne kerätä maasta ja laittaa roskiin kuljeksimasta maasta. Muuten kävelisimme roskissa. Eikö kaikkien mielestä olisi hienompaa, jos huolehtisimme myös kaikkien yhteisestä elinympäristössämme, jossa vietämme aikaa päivittäin ja toivottavasti vielä nauttia pitkään sen puhtaudesta.

Toiseksi olen järkyttynyt siitä, että ihmiset heittelevät pantillisia kierrätettäviä pulloja roskiin. Ensinnäkin se on aivan sama, jos heittäisin rahaa roskiin..köyhissä maissa suomalaisten toimintamalli varmasti saisi aikaan monenmoisia shokkireaktioita. On hienoa, että ihmiset saavat kotioveltaan vietyä roskapussin, mutta entä sen jälkeen? Käykö kenellekään mielessä, että kaatopaikaltakin loppuu jossakin vaiheessa yksinkertaisesti tila? En usko, että kukaan kuitenkaan haluaa tulevaisuudessa asua kaatopaikan vieressä. Tehdään ja vaikutetaan elinympäristöömme niin kauan ja paljon kuin on mahdollista,  kaikilla on varmasti mukavempaa.