Ehkä itkisin.

Oon todella surkealla fiiliksellä ollut tänään, sillä eräiden työkavereideni sanat satuttivat kovasti. Hyvinkään ammustelut herättivät miespuoleisissa tovereissa jonkin tason harmistusta, sillä kaikki masentuneet kuten minäkin sain kuulla kunniani. Heidän mukaansa heidän (ampujan) kaltaiset tulee kivittää ja jotkut idiootit vetoavat vain mielenterveysongelmiin. Ongelmat ratkeaisivat sillä, että masentuneet menisivät kallonkutistajan sijaan kuntosalille ja lopettaisivat murehtimisen. Kaikki maailman terapiat ja masennukset ovat täyttä paskaa. Näin siis keskustelu alkoi ja lopuksi en jaksanut kuunnella vierestä, sillä minulla oli painavaa sanottavaa.

Yritin turhaan raottaa asioihin hieman monipuolisempaa näkökulmaa geneettisestä ja sosiaalisesta näkökulmasta, josta masennus voi johtua. Itse huomautin, että itselläni on ollut aika rankka elämä, kuten monilla muillakin masentuneilla. Siitä he saivat vitsiä aikaiseksi. Lopuksi kovat naurut kotiväkivallasta ja siitä kuinka on myös vaimon vika, jos mies hakkaa, koska nainen ei ymmärrä lähteä suhteesta. Siinä vaiheessa kiehahti. Muistot kaikesta palasivat vain mieleeni ja juoksin vessaan itkemään, en kestänyt enää. Tullessani takaisin heidän luoksensa en hävennyt omaa itkuani ja tunteitani, vaan tunsin häpeää heidän puolestaan. Olihan heidän käytöksensä myös muuttunut ja toivottasti tunsivat edes jonkun piston sydämessään.

Anteeksi nyt tämä tilitys, mutta itselleni jäi paha mieli. Tuollaiset jutut pitäisi kyllä mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen vain niin väsynyt, enkä kaipaa syyttelyä, vaan myötätuntoa. Ei ole mukavaa, että meitä masentuneita ihmisiä verrattaisiin koskaan Hyvinkään ammuskelijoiden kaltaisiin tai kiistämään meidän ongelmia. Asioita ei ratkota menemällä kuntosalille ja hymyilemällä vastaantulijoille. Siitä seuraa lähinnä vain pahaa jälkeä.