Huomenna olen taas opiskelija parin välivuoden jälkeen. Oon ollut tosi tyytyväinen kahteen välivuoteeni, joiden aikana elämäni on muuttunut järjettömästi. Lukion jälkeen olin päättänyt tietoisesti tekeväni töitä seuraavan vuoden ajan, vaikka tiesin hakevani seuraavana keväänä Helsingin yliopistoon teologiaa "sitten joskus" lukemaan. Tuolloin mietin, jos hakisin myös Joensuuhun. Kirjoitusten jäljiltä olin todella väsynyt ja aloitin työni K-citymarketissa kassalla. Se oli ensimmäinen oikea työni. Alussa työ oli ihan jees, mutta vähitellen aloin erkaantumaan joistain ystävistäni, sillä olin aina viikonlopun töissä, kun muut olivat vapaalla. Tunsin itseni yksinäiseksi ja ahdistuneeksi. En viihtynyt edes työpaikalla ja useat asiakkaat olivat varsinaisia törppöjä. Onneksi mulla oli myös niitä oikeitä ystäviä, jotka eivät hylänneet mua.
Kun olin ottanut loparit marraskuussa 2010, mulla meni välit hyvän ystäväni kanssa. Mulla oli juttua yhden meidän yhteisen kaverin kanssa, mutta hän ei halunnut seurustella kanssani. Syksyllä olin ollut todella masentunut ja toinen kaveripoika tuli mulle todella läheiseksi. Hän oli ainut, joka huomasi pahan oloni ja siitä lähtien huolehti etten tunne itseäni enää huonoksi ja yksinäiseksi. Tämä ihminen oli pelastajani, sankarini. Aloimme joulukuussa seurustelemaan ja olemme vieläkin yhdessä. Loukkasin toisen pojan tunteita, mutta luulin ettei se olisi vakavaa. Hän masentui.
Tuli uusi vuosi ja puolet kaveriporukastani oli kadonnut. Aloin näkemään, ketkä olivat oikeita ystäviäni. Tuolloin tuntui todella pahalta, kun entinen kaverini levitteli valheellisia tietoja ympäriinsä ja leikki marttyyriä. Vei aikaa, että muutkin sen huomasivat ja palasivat luokseni. Poikaystäväni lähti tammikuussa armeijaan ja näimme vain viikonloppuisin. Helmikuussa tein töitä koulunkäyntiavustajana. Se oli oikeasti tosi hienoa työtä. Tunsin tekeväni aidosti tärkeää työtä. Luin samalla teologian pääsykokeisiin, vaikka tuntui, etten ollut siihen vielä valmis. En lukemiseen, en edes kouluun. Kesän ajan tein töitä henkilökohtaisena-avustajana 70-vuotiaalle sokealle miehelle. Helppo mukava kesätyö. Miehen tarina herätti mut ensimmäistä kertaa ajattelemaan kaahailemisen vaaraa. En ollut koskaan ajatellut, että voisin sokeutua kolarin seurauksena. Se rauhoitti ajamistani enemmän kuin tuhat sakkoa.
Syksyllä aloin käymään salilla ja liikkumaan todella paljon. Olin virkeä ja ihan tyytyväinen. Aloin tekemään päiväkoti-ja opettajansijaisuuksia ympäri kuntaa. Mahtavaa ensimmäistä kertaa elämässäni päättää, miten haluan tehdä töitä. Sijaisuuksia riitti jatkuvasti ja vajetta oli aina jossain. Sain työstäni positiivista palautetta, se oli ihanaa. Autoin välillä yhden kyläläistä lastenhoidossa, kun hän sitä tarvitsi. Oli mukavaa viettää päiviä pienen vauvan kanssa. Vähitellen huomasin olevani vain väsyneempi, enkä enää edes tuntenut mitään. Viiltelin ja ajattelin kuolemaa. Marraskuussa lapsen äiti totesi, että näytän todella väsyneeltä. Sitä henkisesti olinkin. Soitin heti samantien lääkäriin ja sain ajan tammikuulle. Joulukuussa onneksi huomattiin työterveydessä, että mulla oli pitkään jatkunut poskiontelutulehtus. Lääkitys auttoi tekemään hitusen paremmin duunia.
Tuntui pitkään, ettei elämä etene ja ettemme poikaystävän kanssa saisi millään kämppää. Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Kirjoitimme uutena vuotena vuokrasopimuksen ensimmäisestä yhteisestä kämpästä. Tunsin hitusen edes iloa. Uusi vuosi oli kuitenkin katastrofi ja riitaannuin muutamien kavereiden kanssa. Olin todella vihainen myös poiksystävälleni. Olin niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että sain jopa poikaystäväni itkemään. Kerroin kavereilleni olevani pahoillani omasta käytöksestäni ja kerroin meneväni masennukseni takia lääkäriin parin päivän kuluttua. Sain anteeksi ja he pyysyvät myös anteeksi. Kaikki oli suurta väärinkäsitystä.
4. tammikuuta on päivä, jota en voi unohtaa koskaan. Silloin mulla todettiin vaikea masennus ja sain lääkityksen. Alussa vain oksensin kaiken, mutta vähitellen kroppani alkoi tottua lääkkeeseen. Vähitellen huomasin muutoksen itsessäni; en haluakaan kuolla. Olin elossa ja läsnä. Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Helmikuussa aloitin työt turvatarkastajana Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja tänään oli viimeinen työpäiväni. Huomisesta alkaen teen työtä silloin kuin itsestäni tuntuu. Keväällä aloitin pääsykokeisiin lukemisen ja psykologilla käymisen. Oloni alkoi parantua ja yritin parhaani mukaan lukea pääsykokeisiin työn ohella. Se kaikki oli raskasta, eikä psykologi voinut ymmärtää, kuinka jaksan. Keväällä havaittiin, että mulla on myös jonkin tason tunne-elämän häiriötä, mutta myös lievää maanis-depressiivisyyttä, joka oli tällä hetkellä off-tilassa. Se ei yllättänyt.
Tällä hetkellä olen menossa yliopistoon vihdoinkin. En uskonut aluksi, että voisin todella päästä sinne. Kyllä näyttävästi me lukihäiriöisetkin osaamme. Elämä on jännää ja olen täynnä intoa. Terapeutti on edelleen hakusessa, mutta toivottavasti löytäisin sen mahdollisimman pian. Haluaisin alkaa käymään taas salilla ja aloittaa laulutunnit. Toivottavasti pääsisin toteuttamaan haaveeni. Valmistuessani ylioppilaaksi en olisi osannut odottaa mitään tämän kaltaista elämää tai korkeintaan haaveissani. Löysin jopa rakkauden lähempää kuin olisin ikinä uskonutkaan.
